Virhe lähtötekstissä – korjatako vai eikö korjata?

Red marker pen

Eräässä kääntäjien Facebook-ryhmässä syntyi keskustelua siitä, pitäisikö lähtötekstissä oleva virhe korjata vai toisintaa käännöksessä. Keskustelu liittyi AV-kääntämiseen ja TV-ohjelmassa olleeseen puhujan tekemään mittayksiköihin liittyvään lipsahdukseen. Osa kääntäjistä oli sitä mieltä, että virhe pitäisi jättää korjaamatta ja sen pitäisi sisältyä käännökseen. Osa ehdotti, että lipsahdus kierrettäisiin yleisluontoisella ilmauksella. Osa puolestaan oli virheen korjaamisen kannalla. Omaa kantaani pohdiskellessani löysin tukea skoposteoriasta. Se on käännöstieteellinen teoria, jonka pohjalta on laadittu kuusi kääntämistä määrittävää ohjetta. Kuvailen niitä seuraavaksi.

1. Kääntämistä määrittää ensisijaisesti sen skopos tai viestintätehtävä
Missä ja milloin käännös julkaistaan, mihin tarkoitukseen se laaditaan ja keitä käännöksen lukijat ovat.

2. Käännös on viestintää kohdekulttuurissa kohdekielellä liittyen viestintään lähdekulttuurissa lähdekielellä
Nämä viestinnät voivat olla muodollisesti ja sisällöllisesti hyvinkin erilaisia. Muodollisesti ensisijaisesti kielen vaihtumisen vuoksi; sisällöllisesti esimerkiksi tekstilajin vaihtumisen, kulttuuristen seikkojen tai tiivistämisen vuoksi. Viestintätehtävän on määriteltävä käännöksen kohdekieli ja -kulttuuri ja käännöksen lukijat mahdollisimman tarkasti, jotta kääntäjä voi niiden perusteella tehdä tehtävään mahdollisimman hyvin sopivia valintoja.

3. Käännös ei välitä viestiä täysin samalla tavoin kuin lähtöteksti
Välissä on aina tulkinta, jota ohjaavat konteksti ja kääntäjän yksilölliset ominaisuudet. Niiden avulla kääntäjä päättelee lähtötekstin kirjoittajan intention, havaitsee mahdolliset virheet ja voi oikaista ne. Kielen vaihtaminen viestinnässä on kuin työkalun vaihtaminen remontissa. Jälki on erilaista vaikka tehtävä olisi sama. Näin ollen kääntäjän ei tarvitse juuttua yksittäisen sanan tai lauseen vastineeseen viestintätehtävän täyttääkseen. Kaksi kääntäjää kääntää saman lauseen harvoin täysin samalla tavoin. Lähtötekstin kirjoittajakaan tuskin ilmaisisi saman asian täysin samalla tavalla joka kerta. Takaisinkäännös ilmentää ainakin kielen vaihtamisen muodollisia seurauksia.

4. Käännöksen on oltava johdonmukainen kokonaisuus
Kääntäjä voi pyrkiä varmistamaan, että ainakin käännöksen lukijat saavat selkeän ja johdonmukaisen viestin, jossa ei ole lipsahduksia, vaikka alkuperäinen viesti ei sellainen olisikaan. Tämän ohjeen perusteella kääntäjä voi korjata käännöksessään lähtötekstin viestinnän ongelmia. Päätöstensä tueksi kääntäjä voi tarkistaa faktoja tekstin kirjoittajalta, toimeksiantajalta tai muista lähteistä.

5. Käännöksen on oltava johdonmukainen suhteessa lähtötekstiin (ja usein muihinkin teksteihin)
Se pyrkii aiheuttamaan lukijoissa samanlaisen vaikutuksen kuin lähtöteksti. Muut tekstit voivat olla rinnakkaistekstejä eli samankaltaiseen viestintätehtävään jo laadittuja tekstejä, joihin kääntäjä voi perustaa käännösratkaisujaan, tai tekstejä, joihin lähtötekstissä viitataan. Tämän ohjeen perusteella kääntäjä voisi periaatteessa välittää lähtötekstin virheen käännöksen lukijoille varsinkin, jos virhe on monitulkintainen. Tällaisessa tilanteessa kääntäjän kannattaa kuitenkin ensisijaisesti pyytää toimeksiantajaa tai lähtötekstin kirjoittajaa selventämään ongelmallista lähtötekstin kohtaa.

6. Yllä olevat ohjeet ovat tärkeysjärjestyksessä tärkeimmästä vähiten tärkeään
Ohjeissa ei korosteta kääntämiseen perinteisesti yhdistettyä ajatusta vastaavuudesta tekstin tasolta lauseiden ja yksittäisten sanojen tasolle vaan kohdetekstin toimivuutta sen käyttötarkoituksessa.

Yllä olevien ohjeiden valossa virheen korjaamatta jättämiselle ei jää juurikaan perusteita etenkään ensisijaisesti tietoa välittävissä teksteissä. Samanlaisten tulkintavaihtoehtojen tarjoaminen niin käännöksen lukijoille kuin lähtötekstin lukijoille voitaisiin nähdä sellaisena perusteena, mutta tulkintavaihtoehdot ovat jo lähtökohtaisesti jokseenkin erilaiset kielen, kulttuurin, lukijoiden ja viestintätilanteen vaihtumisen vuoksi. Lisäksi on vaikea kuvitella lähtötekstin kirjoittajan tarkoituksena olleen haitata viestinsä ymmärrettävyyttä muutoin kuin esimerkiksi kaunokirjallisena tyylikeinona.

Merkillistä – Kolme yleistä virhettä merkkien käytössä

Suomenkielisissä teksteissä seuraavat kolme merkkien käyttöön liittyvää virhettä ovat kokemukseni perusteella yleisimmät. Kiinnittämällä niihin huomiota voi välttää suuren määrän korjauksia.

 

Lainausmerkit ovat väärät

Vaikka muoto ja sisältö vaikuttavat aina toisiinsa, tämä on muotoseikka puhtaimmillaan. Suomen kielessä käytetään lainauksen alussa ja lopussa kaksoislainausmerkkejä, jotka muistuttavat lukua 99 eli ”ysiysiä”. Sen voi kirjoittaa tietokoneella kirjoittamalla Alt-näppäin painettuna numeronäppäimistöllä ”0148”. Englannin kielessä käytetään yleensä lainauksen alussa 66-lainausmerkkiä (Alt + 0147) ja lopussa 99-lainausmerkkiä.

 

Ajatusviivan tilalla on yhdysmerkki

Valinta yhdysmerkin ja ajatusviivan välillä tuottaa usein ongelmia. Yhdysmerkki (-) on lyhyt viiva, jota käytetään sellaisten yhdyssanojen hahmotusapuna, joiden osana on esimerkiksi numero (”3-vuotias”) tai lyhenne (”EU-valtio”) tai joiden edeltävä osa päättyy samaan vokaaliin, jolla seuraava alkaa.

Ajatusviiva (–) puolestaan on yhdysmerkkiä pidempi ja pilkkua dramaattisempi välimerkki – mutta sen molemmin puolin on jätettävä väli. Ajatusviivalla ilmaistaan myös ääripäitä tai rajakohtia, kuten ”kello 8–16”. Tällöin välilyöntejä ei käytetä. Jos tällainen ääripääilmaus on yhdyssanan osa, saatetaan tarvita sekä yhdysmerkkiä että ajatusviivaa: ”Helsinki–Hämeenlinna-rataosuus”. Ajatusviivan voi kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmassa yleensä ­kirjoittamalla Ctrl-näppäin painettuna numeronäppäimistöllä ”-” tai näppäinyhdistelmällä Alt + 0150 (numeronäppäimistöllä).

 

Lauseiden välistä puuttuu pilkku

Poikkeuksiensa vuoksi pilkkusäännöt voivat aiheuttaa päänvaivaa ja vaikuttaa näistä kolmesta virheestä merkitykseen eniten. Pääsäännön mukaan virkkeen lauseet erotetaan pilkulla. Tämä koskee niin päälauseiden erottamista toisistaan kuin sivulauseiden erottamista päälauseista. Lauseen erottaa vaikkapa lauseenvastikkeesta predikaattiverbi, joka on joko jossakin aktiivin persoonamuodossa tai passiivissa.

Ensimmäinen poikkeus säännöstä ovat päälauseet, joilla on yhteinen lauseen osa, esimerkiksi: ”Hän meni metsään ja poimi marjoja”.  Esimerkissä yhteinen lauseen osa on subjekti, johon viitataan yksikön ensimmäisen persoonan pronominilla ensimmäisessä lauseessa ja joka on jätetty toistamatta jälkimmäisessä lauseessa. Synonyymi ei kuitenkaan kelpaa yhteiseksi lauseen osaksi, vaan lauseet on erotettava pilkulla: ”Erkki meni metsään, ja hän poimi marjoja.”

Toinen poikkeus ovat rinnasteiset sivulauseet. Niitäkään ei eroteta toisistaan pilkulla: ”Menin metsään, jossa pesi lintuja ja (jossa) käki kukkui.” Esimerkin sivulauseet ovat päälauseelle alisteisia lauseen osia, ja ne viittaavat päälauseeseen taipuvalla alistuskonjunktiolla ”joka”, jonka voi jättää kirjoittamatta jälkimmäisestä sivulauseesta. Niin sanottu upotettu sivulause erotetaan pilkulla lopustakin: ”Menin metsään, jossa pesi lintuja, ja käki kukkui.” Esimerkissä pilkku sivulauseen jälkeen muuttaa merkityksen. Se kertoo, että sitä seuraava lause ei ole sivulause.